Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

HARRASTUKSEN HERKKUPALOJA

   Harrastustoiminta tarkoittaa yleensä muutakin kuin vain jonkin asian tekemistä. Valokuvauksen harrastaminen lienee tässä asiassa jopa erikoisasemassa. Kuvauselämysten kalastelu ei rajoitu aikaan eikä paikkaan, vaan se yllyttää mahdollisimman monipuoliseen liikkumiseen ja -Elämiseen. Kerron tässä vain ne matkat ja tapahtumat joitten pääasiallinen syy oli valokuvausharrastus.

   Kameraseura teki joka kesä vuorokauden kuvausmatkoja ympäri Kaakkois- ja Itä-Suomea, mutta niistä mainittakoon vain ehkä jännittävin, kun lähdimme kahdella pienveneellä kovalla tuulella vesisateessa Imatran venesatamasta 15 kilometrin matkalle kohti Lintusaaria. Aallokko oli kova ja avoveneissä kastuimme reilusti, saattoi joku vähän peljätäkin. Maihin päästyämme polteltiin puoleen yöhön kokkoa kuivatellen, lämmitellen ja kahvia ryystäen. 
   Seuraavana päivänä pois lähdettäessä kippari lähti virheellisesti peruuttamalla ulos rannasta, propelli nappasi kiveen ja koko paluumatka kuvamaisemia ja saaria kierrellen nilkutimme vajaalla vauhdilla Imatralle.

   Olin vuosikymmenten saatossa kolme kertaa tekemässä Imatra kaupungin kuvateosta. Niissä oli parasta monet maksuttomat, etuoikeutetut mahdollisuudet kuvauspaikoille, kuten Ruotsin kuninkaan vierailu, Imatra-ajot ja muita tapahtumia, sekä viimeiseen kirjaan vuonna 1994 tehtiin ilmakuvauksia. Silloin täällä rajanpinnassa kuvaamiselle ilmasta oli saatava erityiset luvat jotka olivat vielä tiukassa, mutta kaikki hoitui kaupungin toimesta. Silloin oli kaupungilla vielä rahaakin.

  
Joskus 60 -luvun loppupuolella lähdin fillarilla ajellen ensikertaa tutkimaan Imatran ja Joutsenon välisiä rajanpuoleisia pikkuteitä. Eteen tuli mainioita peltomaisemia, tiesin rajan olevan lähellä, mutta mitään kuvauskieltoja ei näkynyt. Jotenkin  kuitenkin tunsin tervettä arvelua, mutta kun peltomaisema oli niiiin houkutteleva.
   Kohta tulikin henkilöauto edestäpäin (helppo tunnistaa rajavartioston autoksi), pysähtyi ja miehet alkoivat kysellä millä asioilla liikuskelen? Kerroin asiallisesti asiani, jonka he näyttivät ja sanoivat uskovansa, mutta silti heidän kuuluu pyytää minut käymään lähellä olevalla vartioasemalla. Sanoivat vielä että voit kuvata näitä maisemia tullessasi. 
   Menin matkan varrella olevalle rajavartioasemalle jossa ystävällisesti sanottiin, että heidän on otettava filmi tarkastettavaksi, he kehityttävät sen lappeenrantalaisessa liikkeessä, tarkistavat ja  palauttavat.

   Filmi alkoi mielestäni viipyä turhan kauan joten kyselin puhelimella. Toisella kiirehtimiskerralla vastaajaksi sattui ärhäkämpi mies joka tiuskaisi että he voisivat ottaa kamerankin kun oli kuvattu kielletyllä alueella! No minä annoin yhtä tiukasti ymmärtää ettette tietenkään voi koska mitään kieltoa ei alueella ollut, eikä ole. Aika pian filmi sitten tulikin, mutta kun käytin omalataamaani filmiä jolloin kasetissa oli väärät tiedot, filmi oli kehitetty rutkasti yli. Lähes mustaksi kehittyneestä filmistä ei sitten kunnon kuvia saanut joten kuvat olivat menneet, mutta kontaktipintaa elämälle tuli taas lisää.

   Kansainväliset menestykset palkitaan lähinnä vain kunnialla, mutta kaksi kertaa osuin ihan rahapalkinnolle. Ensimmäinen oli v.1976 kun silloisesta Neuvostoliitosta tuli vähän epämääräinen palkinto siten ettei mainittu sijoitusta, eikä sijoituksen tuonutta työtä. Palkinnon perille toimittaminen oli kyllä mainitsemisen arvoinen juttu. Ensin tuli ilmoitus palkinnosta, 100 ruplaa joka vaihdetaan Suomen rahaksi ennen toimitusta. Varsinainen yllätys oli se, kun ovelle ilmestyi postipoika tuoden käteisenä uudenkarheita seteleitä 480 markkaa.
   Toinen kerta oli kun v. 1989 tässä lähes naapurikunnassa Taipalsaarella pidettiin kansainvälinen "Maailman kauneimmat luontokuvat" -niminen näyttely. Siinä jaettiin vähän poikkeuksellisesti myös rahapalkintoja. Lapissa edellisenä vuonna otetulla räntäsadekuvalla kuittasin dia-sarjan toisen palkinnon ja 5000 markkaa. Paras siinä sarjassa oli amerikkalaisen Martin Mark Brucen kuva juoksevasta antilooppilaumasta. Kun oli lähellä pääsin jopa pokkaamaan paikanpäälle näyttelyn avajaistilaisuudessa. 
   Ei sovi tietenkään sivuuttaa arvotapahtumana ensimmäistä FIAP:n mitalia joka tuli Kanadan Vancouverista 1976. Näyttelyn teema oli "A better way to live" (Parempi tie elämään) ja hopeamitalilla palkittu kuvani oli kotonani Sulkavalla ikuistettu kuva kinkereistä Devotion (Hartaus)
   

   Sittemmin  hyvinkin merkittäväksi noussut näyttelytoimintani aloitin vuonna -79 kun tein kokoelman Carita-tyttäremme elämän alusta. 
Imatralla ei ollut vielä totuttu siihen, että joku yksityinen haluaisi esittää kuviaan yleisölle. Silloisen läänintaiteilijan Hannu Peltomaan rohkaisemana tein kaupungille hakemuksen esittää näyttely kaupungintalon aulassa, kameraseuran näyttely oli siinä ollut eikä muuta paikkaa oikeastaan ollutkaan. Päättäjille luvan antaminen osoittautuikin vaikeaksi, sitä vetkuteltiin niin, että suunnittelemani aika meni jo umpeen, mutta vihdoin Peltomaan painostuksesta lupa myönnettiin, joskin niin vaikeaan väliin, että esilläoloon jäi vajaa viikko. Kaupungin torjuntavoitosta en tykännyt, mutta pää oli avattu pitkälle mielenkiintoiselle uralle.

  Kahdeksankymmentä -luvun alussa (81)  valtakunnallisen Vammaisten vuoden merkiksi Imatran kaupunki tilasi minulta ja  kuvaajatoverini Kauko Pankalta teemaan liittyvän valokuvanäyttelyn. Vammaisten Liiton paikallisen osaston kanssa olivat asiasta sopineet ja kuvattavaksi oli pyydetty ja suostunut pyörötuolilla ajeleva Väinö Pouhakka. Väinö oli vammastaan huolimatta kaupungin vakinainen työntekijä elektroniikkakorjaajana. 
   Oli kunnia-asia saada olla osallistujana tuossa merkittävässä asiassa. Näyttely oli esillä Imatran Kaupungintalon aulassa, mutta sen myöhemmistä vaiheista en valitettavasti tiedä mitään. Kaupunki maksoi meille materiaalit ja näyttelyn lahjoitimme vammaisjärjestölle.
   Tähän liittyen: Tänä aamuna 1.12. sain ennestään tuntemattomalta mieheltä Kurikasta sähköpostin, josta sain tietää Väinön juuri poistuneen keskuudestamme. Mies oli saanut tietokoneen ja kotisivustoni ansiosta tietää tuttavuudestamme ja pyysi valokuvaa.  Skannasin ja lähetin 6 kappaletta, niitä näyttelyyn osallistuneita mustavalkeita.
   No, tämä henkilö osoittautui valitettavasti hämmästyttävän ynseäksi. Taisi olla kysymys savo-karjalaisuuden ja pohojalaasuuven välisestä kulttuurikuopasta kun esimerkiksi jouduin kerjäämälla kerjäämään tietoa paketin perillemenosta.

    Ensimmäinen ulkomaan matkamme toteutui siten, kun vuonna 1976 Imatran kaupunki teki kulttuuritäyteisen matkan neuvostoliittolaiseen kummikunta-kaupunki Tihvinään. Sinne pyydettiin kameraseuralta Imatrasta kertovaa valokuvakuva-näyttelyä ja sen teimme kolmen porukalla -mukanani olivat Kauko Pankka ja Tapio Huhtanen. Kaupungin puolesta kutsuttiin tekijät vierailulähetystön mukana tätä kokoelmaa viemään perille. Huhtasen kanssa lähdimme vaimojen kanssa matkaan. 
    Menomatkalla s
aimme tutustua oikeaan neuvostoaikaiseen meininkiin, kun miliisiauto johti matkabusssimme menoa torvet ja kovaääniset soiden, muu liikenne antoi esivallalle kuuliaisesti tietä ja vauhti oli kova. Kerran miliisimosse teki tenän, taisi olla ylikuumeneminen. Neuvosto-opas katseli vähän pitkänomaisesti kun otin sisällä ikkunan läpi kuvan auton kimpussa häärivästä miesporukasta. Tihvinässä olimme kaksi- ja tulomatkalla Leningradissa yhden vuorokauden. Enkä sen koommin ole Leningradissa/Pietarissa käynytkään kuin ohimennen pistäytymällä.

    Harrastuksen piikkiin menee seuraavakin naapurimaassa käynti. 1980-luvun loppupuolella Imatralta tehtiin koemielessä jonkunlainen uuden junareitin kokeilu Imatralta Viipurin ja lähikaupunkien kautta takaisin Imatralle. Matkaporukka koostui korkea-arvoisesta VR:n, kulttuurin ja valtionkin kermasta. Olin siellä lähinnä imatralaisena valokuvataiteen edustajana.
    Tästä matkasta nyt ei paljonkaan ole muuta kerrottavaa kuin hauska sattuma Viipurin asemalla. 
    Matka oli alkanut Helsingistä, ja siihen kuului juhlava ruokailu junassa. Juuri Viipuriin tultaessa vaunujen pöytiin oli katettu ruoat, mutta asemalla oli vastaanottotapahtuma soittokuntineen ja muine esityksineen. Meille vakuutettiin, että ruoat säilyvät paikallaan tilaisuuden ajan joten voimme syödä sen jälkeen. Tuohon me uskoimme. Kun tulimme takaisin, koko juna oli jossain muualla. Kerrottiin, että se käy vain kääntymässä. Aivan oikein, kohta se palasikin, mutta ruoat, jo valmiit annokset, oli siivottu pöydistä. Että sellainen kulttuurimatka.


    Vuonna 1982 sain valokuvaskilpailun palkintona viikon loman kotimaiseen kohteeseen. Valitsin paikaksi Viitasaaren Ruuponsaaren. Sieltä voitaneen mainita päivä jonka vietin polkupyörämatkana Pyhän-Häkin kansallipuistoon. Matkaa edestakaisin yli 70 km. Kiersin alueen kuvaillen ja paluumatkalla puhkesi lainapyörästä kumi. Jonkin matkaa pyörää työnnettyäni sain loppumatkan kyydin saksalaisten autossa. Ruuponsaaren laajakallionen niemi oli ajan kanssa nähtynä kuvauksellinen ja kehittelinkin siellä monenlaista, paras siellä ottamani kiersi mualimoo napsien sijoituksia suurissa näyttelyissä.
    Toinen merkittävä päivä oli hotellin ohjelmana kanoottiretki noin kuuden kilometrin koskiväylällä Kärnästä Kymönkoskeen. Menin pyörällä kuvausmielessä mutta kun yhdestä kanootista jäi puuttumaan toista melojaa niin minut pyydettiin maksutta kyytiin. Reitin varrella oli kalanpaistoruokailu. Reitin päätöskohdasta ajoin 26 kilometriä takaisin vesisateessa. Lainapyörä oli tuotu Kärnästä muun kaluston kanssa loppupisteeseen. Palkkioksi retkestä tein täkäläiseen lehteen jutun.

     Ensimmäinen tutustumiseni Lappiin toteutui siten, että valokuvausliike Helios järjesti 1983 Koko Lapin Kierros -nimisen viikon mittaisen retken valokuvauksen harrastajille. Osallistujia oli koko valtakunnan alueelta. Junalla mentiin Rovaniemelle josta jalkoimme seitsemällä pikkubussilla kierroksen Salla -Tulppio - Sodankylä - Kiilopää/Saariselkä - Inari - Ailigas - Norjan Kautokeino - Enontekiö/Ounastunturi - Muonio - Sirkka - Rovaniemi.
     Matkalaiset oli jaettu luontevasti kameramerkkien mukaan eri busseihin. Tällä viikon matkalla tuli roppakaupalla monenlaista erinomaista tietoa Lapista. Vaika matkaakin tuli paljon, jäi aikaa rutkasti retkeilyyn luonnossa, kun huoltopuolikin pelasi viimeisen päälle.

     Näitä retkiä Helios järjesti niinä aikoina muutaman, mutta eivät kai kannattaneet kun loppuivat melko pian. Onneksi otin pikaisesti tilaisuudesta vaarin, enkä vain jäänyt harkitsemaan osallistumista.

    Seuraavakin reissuni Lappiin syntyi yksistään harrastuksen ansiosta. Suomen Latu, Seura -lehti sekä UKK:n instituutti järjestivät yhteisen kuvakilpailun vuonna 1983. Siinä satuin menestymään huiman hyvin josta parhaana palkintona sain viikon matkan täysylöspidolla Lapin Kiilopäälle. Palkinto olisi ollut puolihoidolla, mutta kun tiesin jo että se meni, järjestäjillekin yllätyksenä verolle, niin Ladun toimitusjohtaja kysyi reilusti, riittääkö korvaukseksi loman muuttaminen täyshoidolliseksi, ja sehän minulle sopi.
    Toisin kävi UKK:instituutin kanssa. Siellä ilmoitettiin verottajalle palkinnon arvo, eli instituutin palvelut niin ylihintaiseksi, että verottaja otti enemmän kuin oli koko palkinto. Asiasta kerroin laitoksen johtaja Vuorelle ja pyysin palkinnon hinnoittelun kohtuullistamista mutta herra ei suvainnut vastata kirjeisiini ja puheluihini  millään tavalla, ei edes suostunut ottamaan puhelua vastaan!! Asia  otti tuohon yläkerran pattiin sen verran, että kun tämä sama Isoherra valittiin jonkin vuoden kuluttua Suomen Ladun puheenjohtajaksi, minä erosin yhdistyksestä. Onneksi hän ei paikalla kovin kauaa kestänyt, että pääsin jatkamaan jäsenyyttä.
    Olin tämän asian kautta saanut tutustua kahteen täysin päinvastaiseen miesluonteeseen: Suomen Ladun toiminnanjohtaja Tuomo Jantunen ja UKK:instituutin johtaja Vuori. Jonkin aikaa he joutuivat keskenään työkavereiksi. Mitenkähän kemiat toimivat.

    Vuonna 1983 silloinen kulttuurilautakunta kutsui ja nimesi minut Imatran Taidetapahtuman Kasvoksi. Otin nimityksen kiitollisena huomionosoituksena vastaan, vaikka se vähän.. jotenkin tarpeettomalta jalustalle nostamiselta tuntuikin. Olihan minulla tosin  siihenkin tapahtumaan näyttely ja olinpa tehnyt kulttuurillista hommaa aika paljon muutenkin.

    Osallistuin v. 1997 SKsL:n Suomen Kameraseurojen Liiton 3 vrk:n retkelle Vienan Karjalaan. Majoituimme Jyskyjärvellä karjalaistalossa. Kaikin puolin antoisa matka.

    Sama toistui 1999 laajempana 5 päivän retkenä Aunuksen Karjalaan. Karjalaismajoitus sielläkin ja edellistäkin parempi reissu. Molemmissa matkan järjestäjänä ja oppaana Petri Niikko.

   Olin jo vuosia ennen vuosituhannen vaihtumista liittynyt jäseneksi, -silloin kun vielä valittiin hakemuksesta näyttöjen perusteella- Suomen Luonnonvalokuvaajiin.

   Vuosina 2002 ja 2004 kävin Kiljavalla SLk:n talvipäivillä joka tilaisuus kesti helmikuisen viikonlopun perjantaista sunnuntaihin. Se loputon valokuvien katselu ja niistä puhuminen ei kuitenkaan jaksanut enempää kiinnostaa ja lopetin talvipäivillä käynnit mutta jäsenenä olen edelleen nyt 2013. 

   Vuonna 2006 muutettuamme Meltolan kaupunginosaan ja tutustuttuani läheisen Vuoksen Mellonlahden kuvauksellisuuteen, päätin että kolmen vuoden kuluttua pidän tuosta suljetusta lahdesta imatralaisille suunnatun valokuvanäyttelyn.
   Vuonna 2010 se oli värikuvina kulttuuritalon toisen kerroksen seinällä. 

   Saimaan Kameraseuran jäsenenä olen ollut vuodesta 2004 mutta toiminut välimatkan takia varsin vaisusti. Vain kutsusta jonkun kerran esittämässä mm. kuviani ja kertomassa kansainvälistä näyttelytoimintaani.

   Vuonna 2005 sain järjestettyä vanhan VUOKSI -näyttelyn esille Svetogorskiin, kulttuuritaloon. Siitä ei kumpikaan paikkakunnan sanomalehti virkkanut sanaakaan. Tarkempi tarina erillisjuttuna otsikolla VUOKSI-kuvat Svetogorskissa

   Vuonna 2011 Joulun aatonaattona, tuli olemiselle katkera muutos vaimoni Annin joutuessa luopumaan elämästä 68 vuotiaana. Siinä sietämättömän raskaan ajan selviämistaistossa nousivat harrastukset uuteen, pelastavaan arvoonsa. 
   

   Sitten v.2012 alkaa tapahtua: pirteä Saimaan kameraseura on puuhannut järjestettäväkseen kansainvälisen valokuvanäyttelyn. Seuran puheenjohtaja Tatu Kosonen kutsui minut tuon näyttelyn juryyn. Vedostettujen kuvien tuomaristoon, sen puheenjohtajaksi.
   Se oli hienosti sanoen kunnianosoitus aktiiviaikojeni tekemisille. Ja olin erityisen otettu tuon tunnustuksen takia. Oli erittäin mieluisaa päästä tutustumaan paraatipaikalta entisen "taistelukenttäni" nykyistä tasoa. En tiennytkään, että tämä Tatu oli niin tietoinen toimistani. 
Lappeenrannan 1st International Exhibition of Phography oli esillä Etelä-Karjalan Valokuvakeskuksessa Lappeenrannassa 15-29 9.2012.

Näyttelyssä pääsi kuvia esille 37:stä maasta.
    Tämän jälkeen olen ollut Saimaan Kameraseuran toiminnassa mukana paljon enemmän.

   Saman vuoden 2012 kesällä (ennen edellistä tapahtumaa), oli Kameraseuran oma vuosinäyttely esillä Imatran kulttuuritalossa. Sitä pystytettäessä sattui mielenkiintoinen yksityiskohta kun paikallisen lehden kesätoimittaja, nuori opiskelijanainen oli tekemässä juttua, pysäytti, kyseli. Teki jutun.
   Seuraavana päivänä tuli sähköposti jossa hän sanoi kuvan, jota lehdessä näytin, tehneen häneen sellaisen vaikutuksen että kyseli saisiko hän sen. No kyllä hän sen mielihyvin sai. 

    Vuonna 2013 alussa puuhastelin edellisen vuoden erinomaisesta lähiluontokuvien sadosta johtuen "Katso lähelle näät enemmän -makroluontoa" 37 kuvan kokoelman, jonka Imatran  näyttelypaikkojen jonotusten takia vein Ruokolahdelle kirjastoon. Varasin ajan helmikuuksi, mutta se pyydettiin jäämän vielä seuraavaksi kuuksi ja sopihan se. Kirjaston henkilökunta sanoi näyttelyn päässeen kirjaston kävijöitten suosioon.

   Vuoden 2013 alkupuoli oli harrastuksellista superaikaa. Samainen T. K. oli mitään vihjailematta puuhastellut minulle Kaakkois-Suomen Valokuvakeskukseen näyttelyn vanhoille mv. kuvilleni (joilla olin EFIAP -arvonimen hankkinut) Suomen valokuvaajalegenda Caj Bremerin kanssa.
    Sain tästä tiedon kun kyselin keskukselta, millä ehdolilla sinne saisi näyttelyn esille. Tatu vastasi, että sinulle on jo varattu sinne aika jne... Omatoiminen kaveri, mutta kyllä homma minulle passasi! Oli kunniakas juttu kaikenkaikkiaan.

    Näyttelyn yhteydessä tarjouduin varovasti k.seuran kokousohjelmana esittelemään noitten kuvien synty- ja ehkä menestymistarinan... Tämä ei mennyt läpi, ihan kuin en olisi sanonutkaan.

     Vuodesta 2014 tuli yksi harrastukseni kotimaisista merkkipaaluista. 17.3. iltapäivällä alkoi hyvin runsas räntäsade myrskyisässä tuulessa. Päivällä oi koskessa ohijuoksutus. Nämä yhdistämällä riensin kosken partaalle, ropsin 2 tuntia kuvia, lähdin pois ja samalla sadekin loppui. Kotona näin, että kuvat oliva juuri sellaisia kuin oletinkin ja ajattelinkin, eli fantasialuokkaa. 1,5 vr.kuluttua oli lähtö viikoksi Saariselälle hiihtelemään, mutta päätin jo että niistä on tehtävä näyttely, vaikka en ollut hetkeäkään sellaista ajatellut.
     Lapista tultuani selasin kaikki kelvolliset Vuoksi -kuvat. Liki sadasta kuvasta teetin Ifolorilla kuvakirjan, menin sen kanssa kaupunginjohtaja Lintusen pakeille, joka suorastaan innostui asiasta.
     Samalta istumalta sovimme, että näyttely tehdään, kaupunki maksaa ja saa paperikuvat omistukseensa. Moni-ilmeinen VUOKSI -näyttely oli esillä kaupungin talvipuutarhassa 17.11 -4.12. 2014.
     Ensimmäisenä toimenaan kuvien suhteen kaupunki vei vierailulahjana yhden kuvan rajan taakse Svetogorskiin ja loput ainakin aluksi kaupungin kouluihin.
     Lisäksi monen kuukauden neuvottelujen tuloksena samoista aiheista on sovittu kaupungin ja Fortumin yhteistoimituksena kustantama, näyttelyn niminen kuvateos. Kirjan koostaminen saatiin valmiiksi ja painatus valmistunee vuoden 2015 alussa.

     Vuoden 2015 alussa jatkuu kirjan trimmaus. Kolmen osapuolen ajatusten yhteensovitus vie oman aikansa.
Loppujen lopuksi kirjan julkaisu siirtyi kesäkuun puoliväliin Kaupunkipuron avajaistapahtuman yhteyteen. Sää oli kesän parhaita. Paikalla kaupungin kermaa ja Fortumin johtoa. Yleisöä muutama 100 henkeä.
Hämmästyttävästi tämä ensimmäinen kuvateos Suomen vaikuttavimmasta, ja Imatran synnyttäneestä valtavirrasta ei lehdet hiiskahtaneett sanallakaan, ei myöskään "kohinakanava" fecebookin Imatra-ryhmässäkään huomattu asiaa. Täytyy myöntää, että aika tyhjältä tuntui. Yksityishenkilöitten torjumisen jotenkin ymmärtää, mutta että paikalliset lehdet.

 

       

 

 


©2017 Reino Pelkosen kotisivut - suntuubi.com