Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

 Ykkösharrasteeni on nuoresta saakka ollut aina valokuvailu.

   Lienen jo siinä iässä, että voin muistella. Siinä mielessä kerronkin nyt aiemmin v. 2000  kirjoittamani muisteluksen tekemisistäni valokuvaukseen liittyvällä saralla. Tämän kertomuksen säilyttämisen jälkipolville asti olen varmistellut paperivedoksella ja CD-levyllä. 
   En halua rasittaa sen kokonaisuudella viattomia vierailijoita, vaan lyhentelen mahdollisuuksien mukaan sopivasti muokaten.
   Katso myös tämän sivun alasivu Oma tarina -kansainväliset.

"OMA TARINA"

   Aloitin tämän maallisen vaellukseni melkoisella ryminällä. Kun nimittäin synnyin alkuvuodesta 1939, alkoi vuoden lopulla toinen maailmansota.  Syntymäpaikkaani, Sulkavan Partalansaaren lähes kaikesta kaukana olevan Mäkelän maisemia ei juuri sota satuttanut. Tuon kansainvälisen kahinan aikana vanhenin yli kuusivuotiaaksi, mutta en muista siitä muuta kuin yhden yli lentäneen lentokoneryhmän, ja sittemmin sinne johonkin kadonneen, ei siis kaatuneeksi, vaan kadonneeksi julistetun enon, joka kävi keskitalvella polkupyörällä lomalla. 
    

    Seuraavat vuodet kuluivat aikuisemmaksi opetteluun. Kesät tekemällä maatilan töitä ja talvet pääasiassa metsäsavotoilla. Pienehköllä maatilalla ei tosin kaikille suurperheen miespuolisille jäsenille riittänyt kesäisinkään peltotöitä vaan rahan saamiseksi silloinkin oli osan käytävä vieraissa töissä. Jos ei milloin talvella ollut metsätöitä niin tehtiin niin sanottuja hätäaputöitä. Itse olin mm. yhtenä talvena maantietä tekemässä ja yhtenä talvena veljeni kanssa miehenmittaisen suo-ojan kaivussa. Routa oli lujaa ja paksua eikä työ tuntunut kauheen järkevältä, mutta vielä 50-luvun lopullakaan ei työttömyyskorvauksia kuitenkaan maksettu kotonaolosta vaan elääkseen jotain oli tehtävä. Paras kodin ulkopuolinen kesätyö oli yhtenä kesänä kansimiehen vakanssilla hinaajassa Saimaalla. Erittäin mielenkiintoinen Saimaan vesistöön tutustuminen, mutta laivailu jäi tähän yhteen kauteen.

   Tulevaisuus tuntui noita satunnaisia sekalaisia töitä tekemällä sen verran sattumanvaraiselta ja epävarmalta, että kun ihan vuoden 1961 alussa kovalla pakkasella paksussa hangessa osoitettiin lähes vesakon kokoista lehtipuumetsikköä, että tuosta noin halon tekoon, toteutin valmiiksi haudutetun ajatuksen lähteä tallailemaan omia teitä. Suuntakin oli jo valmiiksi katsottu: siihen aikaan väkeä paljon ympäristöstään  puoleensa vetävä Kaukopään kartonkitehdas Imatralla. sinne ei kuitenkaan päässyt ihan tuosta vaan sisään kävelemällä, vaan uudet tulokkaat karsittiin saksalaisen testauksen kautta. Tuloksia odotellessa menin Imatran rautatehtaalle töihin jossa pari kuukautta rautatankojen kanssa telmiessä katkesi sääriluu. Säären parannuttua siirryin sitten silloisen Enso-Gutzeitin leipiin, jossa viiyinkin pääasiassa kolmivuorohammissa eläkeikään asti vuoteen 2005.

 

 Valokuvausharrastus iskee

    Valokuvausharrastukseni alkoi vakavammin liityttyäni jäseneksi Imatran Kameraseuraan vuonna 1964. Silloin Ilfordin FP 3 maksoi viiden metrin pätkänä 6.50 mk. ja sama 36 kuvan rullana 3.80, sekä 24x30 kokoinen Leonarin 10 kappaleen suurennuspaperipaketti 6 markkaa. Aiemmin mainittu Pionyr oli vaihtunut Samocaan ja sitten Minoltaan. Nämä olivat kaikki samantyyppisiä ns. kiintoobjektiivisia pokkareita. Ensimmäisen suurennuskojeeni ostin 25.5 -65 ja nimi oli Opemus.

    Edellä mainittu veljeni oli edelleen parantelemassa kuvausvälineistöään. Sen ansiosta oli nyt tarjolla hänen entisensä, Exakta Ihagee Varex 1000 merkkinen järjestelmäkamera lähes täydellisellä linssistöllä. Mukana oli 180, 55 ja 28 milliset, 2x telejatke ja loittosarja. Kaiken tämän ostin häneltä 350 markalla 24.9.1967. Kun tuolloin oli tehtaan työläisen tuntipalkka pari markkaa, noin kolmaskymmenesosa v:n 2000 palkasta niin huomataan että.. -vaikea noita välineistön hintoja on verrata nykyaikaan. Tuon yhden käytetyn järjestelmän hinta tämän päivän tienestiin muutettuna olisi noin 10 000 markkaa. Olihan välineistöni aikansa huippua, ja onhan siellä huipulla nytkin huimia hintoja ja hintaeroja. Sen sijaan muut tarvikkeet ja materiaalit näyttävät olleen aika kalliita. Järjestelmävälineisiin kiinni pääseminen käänsi harrasteeseen uuden vaihteen päälle. Niin kuin jotain turboruuvia olisi vääntänyt. 

    Seuraavaksi vaihdoin kameraa 18.7.1972 ja malliksi tuli Mamia Sekor 1000 DTL. Sinä vuonna maksoi Rodinal mv.kehitepullo kolme markkaa, ja 36:n kuvan Peruts väridia 9 markkaa.

   Tähän  asti olin kuvaillut siten, että mustavalkoinen pyöri järjestelmäkamerassa ja diat pokkarissa. 4.2.-76 ostin sitten toiseksi järjestelmäksi Fujica ST 701:n, jolloin pääsin valottelemaan diojakin eri polttoväleillä. Katselukelpoisten diojen lisääntyessä ostin niitten katseluun Rollei projektorin saman vuoden elokuun lopussa. Samana vuonna harrastukseni budjetti nousi yli 3300:een markkaan. Kameraseuramme jäsenmaksu ja Kameralehti näkyy maksaneen yhdessä sinä vuonna 40 markkaa. 30 metrin pätkä TRI-X filmiä maksoi 68 markkaa joka olikin siihen aikaan suunnilleen lähes vuoden annos. Enimmilläänkin mustavalkoista filmiä kului vuodessa vain noin 60 metriä, ja merkki on pysynyt samana.
    Seuraavaksi ja tähän asti viimeisen kameramuutosoperaation tein kun 21.12. 81 ostin Nikon FE:n ja kuukautta myöhemmin Nikon FM:n oikeastaan kaikkine herkkuineen. Silloin päätin panna kerralla välineistön kuntoon, verrattuna siihen että vähän kerrallaan olisi parantelevinaan. Onhan selvää, että jos on kaksi runkoa niin samaa malliahan niitten on oltava. Samojen objektiivien on käytävä molempiin, ja huomioin myös että etuosan, ns.suodinkierre oli sama. Lisää on sen jälkeen tullut oikeastaan vain vuonna -95 hankkimani, kallein yksittäislaite, 14 mm:n linssi.

   Olin harrastellut valokuvauksen ohessa kirjoittelua. Avustelin lähinnä Imatralla ilmestyvää, sittemmin vuonna 1998 lakkautettua Ylä-Vuoksi nimistä sanomalehteä, sekä jo paljon sitä ennen Suomen Sosialidemokraattiin sulautettua Saimaan-Sanomat lehteä. Satunnaisia juttuja kirjoittelin kuvien kera lisäksi moniin muihinkin, sekä aikakaus- että päivälehtiin. Kirjoitusosaamisesta on paljon hyötyä yleensäkin kun haluaa kuviaan hyötykäyttöön. Varsinainen lehtiin kirjoittelu näyttää, -leikekirjan mukaan-, alkaneen v.1967. Tällä tavoin rahoitinkin valokuvausharrastukseni ihan todellisuudessakin, saman kirjanpidon mukaan vuoteen 1988 asti. Sen jälkeen en kyseistä kirjanpitoa ole pitänyt, mutta ei se ainakaan huonommin ole mennyt. Lisäksi sain näyttelytoimintaan useita taideapurahoja joista merkittävin oli Finfoton apuraha kansainväliseen näyttelytoimintaan.
 


Kehittymispyrkimyksiä

   Valokuvilla osallistumisen aloitin tietenkin ensin oman- eli Imatran kameraseuran puitteissa. Siitä toiminta laajeni muihin lähiseurojen välisiin sekä valtakunnallisiin. Vuonna 1973 lähetin ensimmäisinä kuvina ulkomaille Itävaltaan neljän väridian lähetyksen, mutta mikään niistä ei kuitenkaan hellyttänyt raatia päästäkseen näyttelyyn. Yksi merkittävä kynnys oli kuitenkin ylitetty. Tuli hyvin mielenkiintoista palautetta joten yritys ei tuntunut turhalta eikä onnistamattomuus lannistanut vaan seuraavien 24:n vuoden aikana kansainväliset valokuvanäyttelyt tulivat näyttelemään pääosaa harrastuksessani.
Ensiksi kuitenkin pysytään kotimaisissa touhuissa.

   Muistiinpanojeni mukaan varsinainen tavoitteellinen pyrkimys valokuvataiteen alalla alkaa 70 -luvun alussa. Tuolloin olin saanut aikaan ensimmäisen sellaisen kuvan, joka sai korkea-arvoista kansallista huomiota: mustavalkoinen kuva "Kiskot" sai Kameralehden suurkilpailussa kunnia-maininnan ja seuraavana vuonna se hyväksyttiin Suomen Kameraseurojen Liiton (SKsL) vuosinäyttelyyn. Kansainvälisiinkin se myöhemmin selvisi kolme kertaa. Se pärjäili vielä useissa kotimaisissa kisailuissa, ja kuuluu edelleenkin omiin suosikkikuviini vaikka vuoden -83 jälkeen se ei ole kuulunut ns.aktiivisesti osallistuviin kuviini. 

   Opittuani ns. normaalin mustavalkokuvien suurennustekniikan, jatkoin heti vähän pidemmälle. Se johti sävyjen erotteluun ja kuvien yhdistelyyn suurennustekniikalla. Ensimmäinen onnistunut graafinen työ oli peltomaisema nimeltään "Mäkipelto". Ei niitä nyt kaikkiaankaan kovin paljon tullut, mutta totesin, että kaikki ne jotka sillä tekniikalla tein, olivat perusteltuja ja paransivat kyseisiä kuvia sekä niitten menestymisiä. Koko sävyjen erottelutyöskentely oli erittäin opettavaista, ja johti edelleen tekniikkaan, jossa kahdesta tai useammasta negatiivista tehdään osavalotuksin yksi työ. Tällä tavalla tehtyjä kuvia kertyi useita, (saattaa tulla vieläkin) ja niitten vaikutus harrastukseeni on ollut huomattava.
     Ensimmäinen tämän lajin, kahdesta eri negasta tehty työ on "Cowboy and summer" (tyyni järvimaisema soutelijoineen Viitasaarelta, johon lisäsin lännenhattuisen karjapaimenen näköisen miehen Joutsenon Kuurmanpohjasta) valmistin v -82. Siitä tulikin yksi menestyksekkäimmistä kuvistani. Hyvän kotimaisen menestyksen lisäksi se hyväksyttiin seuraavan kolmen vuoden aikana seitsemään kansainväliseen näyttelyyn. Varmasti siitä olisi tykätty jatkossakin, mutta sen vuoro eläköitymiseen tuli v -86. En halua kierrättää samoja kuvia ikuisesti vaikka niille menekkiä riittäisikin. Kuvan käyttö on mielestäni paras lopettaa ennen kuin se alkaa omasta mielestäni näyttää vanhalta.
     Suomen Kameraseurojen Liiton näyttelyjen huomattavaa erilaisuutta kuvaa hyvin se, että niin tämä kuin useimmat muutkaan hyvin ulkomailla menestyneet kuvat eivät menestyneet siellä.

    Aloin todella kiinnostua ja innostua mustavalkomatriaalin käsittelystä erikoistumismielessä. Yritän toki ymmärtää niitäkin jotka karsastavat sitä että valokuvia ”tehdään” pimiössä. Sen käsityksen mukaan valokuvan on oltava vain ja yksistään luotettava dokumentti, joka onkin tavallaan arvo sinänsä valokuvassa. Ei kuitenkaan ainut arvo: valokuvalla voidaan tehdä myös vapaampaa taidetta, taidetta valokuvauksellisin menetelmin, jota termiä mielelläni käytän.
    Luontokuvauksessa puolestaan olen täysin Suomen Luonnonvalokuvaajien Liiton säännön kannalla jossa luontokuvan on oltava kiistattoman luotettava. Eli jos kuvan sanomaa olennaisesti muutetaan, se on julkaistaessa mainittava.


Kameraseuratoiminta

   Liityin Imatran Kameraseuran jäseneksi vuonna 1965. Silloin seuran puheenjohtajana toimi Kauko Pankka.
Kerhon toiminnassa sain vauhdikkaan lähdön, olin innokas, ahkera ja aloittelijaksi osaavakin, eikä se jäänyt huomaamatta. Kävi niin kuin harrasteyhdistyksissä yleensä, aktiivinen jäsen joutuu tai pääsee melko nopeasti toimihenkilöksi. Johtokunnassa olin ollut jo useita vuosia, kun v.-75 minut valittiin Imatran Kameraseuran puheenjohtajaksi. Sitä hommaa vedin neljä vuotta ja muutama vuosi myöhemmin yhden vuoden lisää. Täytyy sanoa, että seuran asioita haluan olla ajamassa johtokunnan kautta, mutta puheenjohtajan virka ei minuun istu. Nuo yhteensä 5 vuotta sujuivat kuitenkin ymmärrykseni mukaan niin seuran kuin jäsenistönkin kannalta hyvin.
Johtokunnassa, eli hallituksessa (joka nimi tuli tähänkin käyttöön 80 luvulla) olen ollutkin lähes tauotta yli 30 vuotta. Pari kertaa kun asiat ovat oikein tökkineet, ettei mikään ota sujuakseen, on tullut irrottauduttua johtotroikasta. Mutta vain vuodeksi pariksi kerrallaan.

   Melkein heti aloin pärjäillä hyvin kilpailuissa, mutta silloin pidin Pankkaa kuvaajana eräänlaisena kynnyksenä joka olisi ylitettävä (vaikka selvää onkin ettei absoluuttista paremmuutta kuvilla olekaan). Ensimmäinen suuri kuvatapahtuma johon osallistuin, oli v-68 oman seuran 30 -vuotisjuhlanäyttely. Siihen aikaan oli seuroilla tapana merkkitapahtumien juhlistamiseksi järjestää valtakunnallisia näyttelyitä. Tähänkin näyttelyyn osallistui 16 kameraseuraa ympäri maata.
Myös 40 -vuotistapahtumaa v. 1978 seura vietti näyttävästi järjestämällä valtakunnallisen näyttelyn.
Seuran, yleensä ymmärrettynä merkittävin, eli 50 -vuotisvuosi meni ilman mitään merkittävää tapahtumaa. Kyllä se huomattiin ja toiminta oli ihan aktiivista mutta varsinainen merkkitapahtuma jäi valitettavasti toimeenpanematta.

    Seuramme teki v.1977 Imatraa esittelevän valokuvanäyttelyn vietäväksi kaupungin kummikuntakaupunkiin silloisen Neuvostoliiton Tihvinään. Tarkemmin sanottuna teimme sen oikeastaan Tapio Huhtasen kanssa kahdestaan. Osallistuimme myös ystävyyskaupunki-vierailuun jossa veimme näyttelyn paikanpäälle. Seuramme teki v.1977 Imatraa esittelevän valokuvanäyttelyn vietäväksi kaupungin kummikuntakaupunkiin silloisen Neuvostoliiton Tihvinään. Tarkemmin sanottuna teimme sen oikeastaan Tapio Huhtasen kanssa kahdestaan. Osallistuimme myös ystävyyskaupunki-vierailuun jossa veimme näyttelyn paikanpäälle.

   
Kameraseuran valokuvausretkeilyt

   Koko kameraseuratoiminnan mielenkiintoisinta ja antoisintakin toimintaa oli mielestäni vuosikymmenien ajan valokuvausretkeily. Niitä järjestettiin säännöllisesti vuosittain pari-kolme tuonne yhdeksänkymmentä luvun alkupuolelle saakka.
    Kesäretki oli kesäkuun alkupuolella kahden päivän mittaisena vähän kauemmaksi sektorilla, pohjoiseen Ilomantsi – länteen Kerimäki – ja etelään Virolahti. Niihin osallistui yleensä lähes samat kaksi tai kolme autollista reipasta ulkoiluhenkistä aktiivista kamerankäyttäjää. Majoituksena oli paria poikkeusta lukuun ottamatta aina teltat ja evästys jokaisen oma. Parhaimpina kesäöinä ei aina majoituttu mitenkään vaan loikoiltiin pienet parin tunnin aamuyön nokoset paljaalla maalla tai makuupussin päällä kalliolla. Kun aurinko pienen piilossaolon jälkeen nousi, piti olla taas virkeänä jalkeilla.
Säät eivät muistaakseni koskaan lähtöä estäneet: sateella oli vaan vähän vähemmän mukavaa. Mutta vanhan sanonnankin mukaanhan jokainen sää on kuvaus-sää.
    Jokavuotisiin kuvausmatkoihin kuului lisäksi syysretki. Se tehtiin yleensä ruskan, ensipakkasten ja ensilumien aikoihin ja oli yhden päivän mittainen. Samoin päivämatkana lähitienoille tehtiin usein vielä keväthankien aikaan hiihtoretkiä.
Jälkeenpäin katsoen, näiltä retkiltä on aika hyvää kuvamateriaalia, vaikka ei se kuvaaminen tärkeintä ollutkaan.
    Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella alkoi ”vanhakaarti” jättää seuran johtamisen uudemmille tulokkaille, ja heidän maailmaansa ei mahtunut retkielämä valokuvauksen merkeissä ja siihen loppui se laji. Samalla alkoi myös seuran taantuminen: muutaman vuoden aikana jäsenmäärä tippui alkuperäisestä lähes sadasta useilla kymmenillä. Mutta, se pyörii sittenkin.

 

Omat näyttelyt

   Harrastajaidealistina pidän valokuvan merkitystä parhaimmillaan näyttelyssä, ja nimenomaan kokonaan itse tekemässä. Kun kuvanäyttelyn ideoi, kuvaa ja esittää juuri itse näkemällään tavalla, saa sanomansa kokonaisuutena perille. Niille jotka pystyvät sanoman vastaan ottamaan.

  "KUVIA LAPSESTA JA LUONNOSTA" Ensimmäisen aiheen yksityisnäyttelyyn sain omasta lapsesta. Ei kai mikään muu valokuvauksen harrastajaa inspiroi sen voimakkaammin kuin oma lapsi vauvasta alkaen. Kävi niin somasti, että elin harrastukseni alkukiihdytyksen aikoja juuri toisen vauvan tulon aikaan, joka oli tyttö. Seitsemän vuotta aiemmin syntyneen esikoispojan aikoihin kuvailu oli niin alkuvaiheissa ettei näyttelyn tekeminen vielä tullut mieleen. Pelkällä pokkarilla kuvailu ei ollut tuottanut edes riittävästi materiaalia.
    Sitten v.-73 syntynyttä uutta tulokasta olin valmis kuvailemaan ihan uudella otteella. Tuota ihmettä piti kuvailla kaikissa olosuhteissa, ja paljon. Otokseni olivat tietenkin maailman parhaita lapsikuvia ja niitä piti myös suurennella näyttelykokoon. Myöhemmin katsellessa ne, oikeastaan lähes ensimmäiset isokokoiset kuvani eivät tekniikaltaan läheskään kaikki kestä kovin kriittistä tarkastelua. Mutta niissä on henkeä ja elämää joka onkin pääasia.
     Ensimmäinen oma valokuvanäyttely on melkoinen urakka. Ei yksistään kuvien teon osalta vaan jos sen pyrkii tekemään asianmukaisesti, niin näyttely kaikkine rahoitus- tiedotus- paikanvaraus- ripustus- ja muine järjestelyineen on ensikertalaiselle lähes ylitsepääsemätön urakka. Näihin juttuihin varmasti hyvin moni näyttelyn esillepanoaikomus kariutuukin.
     Kuitenkaan eihän harrastuksen pidä olettaakaan olevan helppoa. Mitä pidemmälle harrastuksessa haluaa edistyä, sitä enemmän siihen joutuu panostamaan sekä aikaa, että rahaa ja tarmoaan. Jos ei ole valmis, tai ei ole muita ominaisuuksia kehittyä, jää paikoilleen ja valitettavasti näissäkin asioissa paikoilleenjääminen tahtoo tarkoittaa mielenkiinnon lopahtamista ja taantumista.
     Kyllä sellainenkin näyttää hyvin monille sopivan. Olen sen omassa seurassakin saanut havaita.
Omalla kohdallani kävi koko ajan niin, -eräänlainen ajopuuteoria- että yhden asian opittuani ajauduin kokeilemaan seuraavia, vaativampia asioita. Sillä tavalla päädyin yrittämään jo aiemmin mainittua oman näyttelyn tekoa joka alkoi hahmottua siitä että omasta lapsesta otettuja kuvia alkoi kertyä mielestäni riittävästi näyttelyn tekoon.
     Todennäköisesti yksistään lapsikuvat olisivat hyvin riittäneet yhteen näyttelyyn, mutta silloisen mielipiteeni mukaan näyttelyn tuli olla sellainen että kauempaakin tullut kokee saavansa vaivoilleen täyden vastikkeen ja siksi täydensin kokoelmaa luontokuvilla, jolloin näyttelyn nimeksikin tuli Luontokuvien lisäys lapsikuviin oli tai ei ollut, hyvä idea. Ehkä ne eivät parantaneet lopputulosta, mutta eivät ymmärtääkseni huonontaneetkaan. Olivat teknisesti parempia ja olipahan yleisöllä enemmän katsottavaa. Tämän kokonaisuuden ensiesitys oli Imatran kaupungintalon aulassa, josta kerron tuonnempana lisää.
     Osa lapsikuvien sarjasta oli vuonna 1979 Helsingin Taideviikolla näyteikkunanäyttelynä Aleksilla.
    Näyttelypaikan saamisessa Imatralla oli suuria vaikeuksia. Kaupungissa ei oltu ennen tätä oikeastaan ollenkaan pidetty yksityistä valokuvanäyttelyä ja kohtelu oli sen mukaista. Oikeastaan ainut sopiva paikka kaupungintalon aula oli ollut näyttämönä kameraseuran ja muitten yhteisöjen muualta tulleille näyttelyille. Kun tarjosin samaan paikkaan yksityisnäyttelyä, niin sitähän ei haluttu kaupungin päättäjien keskuudessa ymmärtää ollenkaan. Ajateltiin kai, että yksityishenkilö näytelköön kuviaan kotonaan.

   "ITÄ-SUOMALAISEN LAPSEN PÄIVÄ" Tällä nimellä syntyi vuonna 1979 (kansainvälinen lastenvuosi) valokuvanäyttely ja kirja. Järjestäjinä ja vastaajina toimivat Kuopion- ja Pohjois-Karjalan läänien taidetoimikunnat sekä Iisalmen ja Joensuun Kameraseurat. Tähän tuli kuvia 40:ltä kuvaajalta ja sain siihen mukaan 5, myöhemmin kansainvälisestikin menestyvää kuvaa mukaan. Tapahtuma sai laajaa huomiota TV:tä myöten, Mm. minun kuviani näytettiin yksittäisinä otoksina TV- lähetyksessä.

   "PYÖRÄTUOLISSA" Vuosi 1981 oli omistettu Kansainväliseksi Vammaistenvuodeksi. Imatran Vammaistenvuoden Toimikunta kutsui minut ja Kauko Pankan valmistamaan aiheeseen liittyvän valokuvanäyttelyn. Näyttelyn keskeiseksi henkilöksi oli järjestetty kuvattavaksemme ruokolahtelainen pyörätuolilla liikkuva Väinö Pouhakka. Väinö oli vammastaan huolimatta kokopäivätyössä kaupungin elektroniikkakorjaajana. Tämän erittäin yhteistyöhalukkaan miehen avulla teimme Pankan kanssa mustavalkokuvista "Pyörätuolissa" nimisen valokuvanäyttelyn joka esitettiin Imatran kaupungintalon aulassa 7.11-20.12. vuonna 1981. Koko näyttelykokonaisuuden lahjoitimme Imatran Vammaistenvuoden Toimikunnalle. Valitettavasti näyttely hautautui johonkin, eikä sitä sen koommin liene missään esitetty.

    Imatran kaupungin kuvateosta olen ollut tekemässä kuvaajana vuodesta 1976 alkaen noin 10 vuoden välein kolme kertaa. Se oli aina hyvin mielenkiintoinen työ harrastajalle. Viimeisessä mm. Imatran kaupungin kuvaaminen lentokoneesta. Lähes ammattimaiset kuvakorvaukset antoivat lisäpontta  uhrautuvalle uurastukselle.

 

    "LUONNOLLISIA KUVIA" Vuoden 1981 lopulla laitoin pienimuotoisen näyttelyn mustavalkoisilla luontokuvilla silloisen Enso Gutzeit oy:n Kaukopään tehtaalla ruokalan tiloissa. Tehtaalla oli yhtiön ja ammattiosaston yhteinen kulttuuritapahtuma. Näyttelyn nimi oli "LUONNOLLISIA KUVIA"


   "KOHTEENA MAISEMA JA IHMINEN" Seuraava oma näyttelyni oli 21.11.-5.12. -83. Ajatusmaailma valokuvia kohtaan oli kuudessa vuodessa muuttunut kaupungissa täysin. Sen muutoksen takana oli varsinaisesti Imatran Kulttuurilautakunta. Nyt suorastaan pyydettiin minulta kuvanäyttelyä kaupungin Taideviikolle, ja siihen liittyi lupautuminen "Taideviikon kasvoksi". Pidin kutsua suurena huomionosoituksena ja tietenkin lupauduin. Henkilöyteni ympärille tehtiin 24 sivuinen taideviikon ohjelmakirjanen jossa oli myös 13 kuvaani Helmer Diktoniuksen runojen saattelemana. Tämän 63 kuvaa sisältäneen näyttelyn kokosin pääosaltaan jo olemassaolevista töistä. Se oli esillä kaksi ja puoli viikkoa kaupungin pääkirjastossa.


   "LÄHILUONTOA JA MAISEMIA" Heinäveden Kamerakerho pyysi minut syksyllä -84 kerhoiltaansa kertomaan juuri saamastani AFIAP -arvonimestä ja siihen liittyvistä asioista. Samalla pyydettiin jättämään sinne esitettäväksi valokuvanäyttely. Vein mennessäni nipun mustavalkovedoksia jonka nimeksi tuli ”LÄHILUONTOA JA MAISEMIA". Se oli esillä Heinäveden Monitoimitalossa 15.- 21. 10. -84.
 

 

    "VUOKSI -voimaa ja vaikutteita" Kiistämättömäksi päätyökseni lasken nyt, ja siksi jääneekin 1986 tekemäni erittäin suuritöinen "VUOKSI -voimaa ja vaikutteita" nimeämäni näyttelyn.
    Imatralle valmistui tuona vuonna 1986 uusi kulttuurikeskus. Hyvissä ajoin rakennustyön aikana kaupungin monissa viroissa kouliintunut ja intomielinen kotiseutuvaikuttaja Esko Hänninen kyseli mahdollisuutta saada minulta valokuvanäyttelyä tulevaan avajaisjuhlaan. Suhtauduin kutsuun vakavalla mielellä, suurena haasteena. Ymmärsin, että sellaiseen tapahtumaan ei ole soveliasta edes tarjota mitään tavallista, sekalaisista kuvista koottavaa kokoelmaa.
Harkinta-aika, ja työn suunnittelu kesti vuoden päivät. Melko alkuvaiheessa päätin että jos sen teen niin teeman täytyy olla imatralaisten ja koko kaupungin elinehto Vuoksi.
    Ei mikään voisi olla Vuoksen rannalle kohoavan upean kulttuuritalon avajaisiin osuvampi aihe. Tutkin kaikki siihen asti aiheesta ottamani kuvat ja tein suunnitelman jatkokuvaamisesta. Luonto avitti vielä niin että juuri sinä talvena Saimaa pursui tulvakorkeudessa jonka hoitamiseksi vettä juoksutettiin voimalaitosten ohi. Poikkeuksellisen voimakas juoksutus puolestaan aiheutti ohijuoksutusuomassa roiskeillaan ja sumullaan jääfantasioita lähipuissa, kivissä ja kallioissa.
Kun olin varma hankkeen onnistumisesta, voin vihdoin antaa Hänniselle myöntävän vastauksen. Näin pitkä harkinta ja varmistelu oli mahdollista koska olin ainut mahdollisuus tässä hankkeessa. Jos en olisi katsonut voivani tehdä sitä, ei mitään näyttelyä olisi tullut siihen tilaisuuteen. Oli syytä ottaa asia vähän siltäkin kannalta.

    Työ oli hyvin suuritöinen ja vaativa. Mutta tulosta voin pitää hyvänä ja se sai hyvän vastaanoton sekä paljon huomiota myös tiedotusvälineissä. Hyväksi uskallan tulosta väittää siksi, että kirjaan kertyi 35.000 asukkaan kaupungissa kuukauden aikana 2200 nimeä. Oli myös ainut kerta kun näyttelyni avajaisissa on soitellut torvisoittokunta. Imatra oli vihdoin saanut myös mainion tilan pitää valokuvanäyttelyjä. Valitettavasti tämä tila kuitenkin katsottiin ajan mittaan tuottamattomaksi tilaksi ja 15 vuotta myöhemmin talon muutosremontin jälkeen kyseinen näyttelytila muuttui kirjaston lukusaliksi.
    Tätä näyttelyä kierrätin lisäksi Joensuun Galleria Arttelissa, Lappeenrannan Maakuntakirjastossa, Heinäveden Monitoimitalossa ja Puumalan Vanhainkodissa.

    "NÄIN SEN NÄIN" Seuraavan näyttelyni rakentelin vuonna 1991 nimellä "Näin sen näin"  Niin kuin alussa kertoilin, aloittelin kuvailun 60 -luvun alussa, joskin alkuvuosina varsin laimeasti. Kuitenkin jo noilta vuosilta tuli muutama kuva jotka osallistuivat aikanaan jopa kansainvälisiin näyttelyihin ja lukeutuvat parhaimmistooni yhä. Tämän mainitun näyttelyn alanimeksi laitoinkin "maailman kiertäjät 30 v:n ajalta", sillä siinä olivat kaikki sellaiset mustavalkoiset kuvat jotka olivat siihen mennessä esiintyneet kansainvälisissä näyttelyissä, ja samalla ansaitsemassa minulle 1988 myönnettyä EFIAP:n arvonimeä. (kansainväliset näyttelyt käsittelen myöhemmin.)
    Tämän näyttelyn avajaisnäytännön pidin, syystä jota nyt en muista, ensiksi naapurissa eli Lappeenrannassa v -91. Seuraavaksi se oli Imatralla ja sitten Etelä-Karjalan Kuvakeskuksessa Savitaipaleella 1994.

  "RAJAKAUPUNKI ELÄÄ" Vuonna 1993 Imatra järjesti koko Etelä-Karjalaa käsittävät maakuntapäivät.. Tämän tapahtuman pääorganisoijana toimi jo aiemmin mainittu Esko Hänninen, ja hän kutsui jälleen minut järjestämään aiheeseen sopivan valokuvanäyttelyn. Asiaa pohdiskeltuani tietenkin suostuin haasteeseen.
    Näyttelyn aiheeksi "löysin" tuon tapahtuman teeman, Raja-Matkailu-Teollisuus ja siihen tarkoitukseen kuvailin paikkakunnan teollisuutta, matkailua ja rajan valvontaa. Muut aiheet olivat ihan normaalia kuvausta, mutta rajavalvonnan kuvaus olikin jo eri juttu. Kuvausta varten piti ensin hankkia rajavartiolaitokselta lupa. Päällystön kanssa sitten sovittiin tarkat ajat johon he hankkivat kaksi jääkäriä ja yhden rajakoiran käsittävän partion. Hiihdeltiin pitkin rajaa, jossa sain lähes vapaasti valita kuvauspaikat sillä rajoituksella, että Venäjän rajapaalu - kahdesta vierekkäin olevasta - se punainen ei saanut näkyä kuvassa eikä tietenkään naapurin puoleista maastoa. Kuvat piti vielä käydä näyttämässä rajavartiostossa, ettei vain näitä määräyksiä oltu rikottu.
    Imatran Pääkirjastossa. Tämä "RAJAKAUPUNKI ELÄÄ" nimellä varustettu näyttely oli esillä 4-20.8.1993.

   Vuonna 1995 keräsin kaikenlaisista vanhoista ja uudemmistakin, -parhaimmiston kaksoiskappaleista
- niistä toiseksi parhaista eräänlaisen futuristisen näyttelyn. Kulttuuritalon eteen muuriin yli 30, ja kaupungin useille bussipysäkeille saman määrän. Imatrankosken ihka uudelle kävelykadulle vielä teippasin muutaman hyvin suuren kuvan.     
     Kaikki olivat näitä muovipaperisia joten ne kestivät hyvin suomalaista säätä. Tiedotusvälineissä mainitsin että kuvia saa vapaasti ottaa, mutta olisi suotavaa jos niistä maksettaisiin vähän punaisen ristin katastrofitilille, jonka olin merkinnyt kuvien taakse. Mistään ei päässyt tarkistamaan tuottiko mitään, mutta kuvia kyllä hävisi ihan mukavasti.

    Vuonna 2001 tein kuvanäyttelyn Imatran kulttuurikeskuksen Käytävä-Galleriaan. Käytiin Annin kanssa kaksi vuotta aiemmin jo tapoihimme piintyneellä merkkipäivä-pakolaisuusmatkalla (täytin 60 vuotta). Nyt se suuntautui Intiaan ja sieltä saadun kuvamateriaalin arvelin kiinnostavan muitakin siinä määrin että teetin dioista 24 isokokoista vedosta yleisön nähtäväksi. Kesän ansiosta tuli näyttelyajaksi 29.5. alkaen peräti 2,5 kuukautta.

    "TYÖN JÄLKIÄ" -Lajinsa viimeinen-. Vuosituhannen vaihtuessa tuntui, mm. digiajan murroksessa ja Imatran kameraseuran erotessa SKsL:sta että lienen oman osani tällä alalla tehnyt. Ajattelin lopettaa koko valokuvaharrastuksen ja ostin pikkudigin vain rekisteröintivälineeksi. Taiteiluyritykset siinä lajissa jääkööt!
    Näissä aatoksissa päätin ikäänkuin mustavalkomateriaalin lopputyöksi, -johon olisi kunniakasta lopettaa- etsiä hyvän aiheen laadukkaan näyttelyn tekemiseksi. Metsäisen polun varrella oli vanhahko sahapuukasa ja lähempää tarkasteltuna se muodostuikin suoranaiseksi valokuvaukselliseksi aarrearkuksi. Kuvasin tätä kasaa kaksi rullaa, pidin tulosta hyvänä, vedostin 18 ruutua isoiksi ja pidin tulosta ehkä taiteellisimpana näyttelynäni. 
    Nyt se on ollut hyvällä menestyksellä esillä Imatralla v.2004 ja Ruokolahdella v.2007. Tämän työn myötä voin hyvillä mielin lopettaa mustavalkomateriaalin työstämisen.

    "VUOKSI -voimaa ja vaikutteita" Svetogorskissa kolmisen kuukautta kesällä v.2008. Lue asiasta tarkempi selonteko sivulta VUOKSI-kuvat Svetogorskissa.

    "KATSO LÄHELLE NÄÄT ENEMMÄN" V.2013 Makrokuvia luonnosta helmi- ja maaliskuun ajan Ruokolahden kirjastossa.
     Vuonna 2012 tunki lähelle niin mainioita luontotapahtumia, että tuntui tärkeältä jakaa ne muittenkin nähtäväksi.

    Kesäkuussa mökillä laiturilla näin kun sudenkorento (aitojokikorento) oli kuoriutumassa. Koskaan en sellaista ollut nähnyt joten sehän pani liikettä niveliin: kipaisin sisältä kameran ja ehdinkin siihen kun otus alkoi ilmestyä maailmaan, viileässä alkukesän vedessä seisten olin tarkkana sormi liipaisimella tunnin verran jonka ajan kesti korennon alkuvaiheesta lentoon. Kuvia tuli vähän vajaa sata, kun en tuntenut tapahtuman kulkua niin pidin tärkeänä räpsiä vähintään tarpeeksi ettei jää mitään mahdollista tallentamatta.
    Toinen ihan outo tapahtuma sattui vähän myöhemmin ihan samalla paikalla kun alle sentin mittainen kiiltävän sininen pikkupallero (kuismakuoriainen) marhasi tervalepän lehdellä. Sitten siihen tuli toinen ja ne alkoiva askarrella lajinsäilytyspuuhissa. Se oli niin pieni kohde, että piti ottaa vanha käsisäätöinen makrotyökalu avuksi ja sainkin hyvät kuvat.
    Kolmas hyvä oli kun taapuritontilla, ihan rajan vieressä niin lähellä (ja tapahtuma hollillaan) että ylsin pienellä telellä just sopivasti kuvata omalta puolelta -räkättirastas syötti poikastaan.
    Tähän ihmetapahtumien ketjuun voidaan lisätä vielä se että aamulla olohuoneen lattialla marssi noin värillisen nuppineulan nupin kokoinen punkki. Sen kuvaaminen vaatikin jo kaiken kokemuksen mitä olin lajista oppinut ja hyvä tuli. Näistä löytyi luontevasti myös näyttelylle nimi.

    Kirkonkylän kirjastossa keskellä talvea ei hirveesti kansa kierrä, jonka mukaan lähes kaksisataa vieraskirjamerkintää ja 32 erilliselle paperille kirjoitettua ihastelevaa mielipidettä, erikseen yksittäisistä mainituista kuvista, voi pitää laistavana osoituksena näyttelyn suosiosta. Yhtään kielteistä mielipidettä ei ollut.


     "Moni-ilmeinen VUOKSI" Vuodesta 2014 tuli yksi harrastukseni kotimaisista merkkipaaluista. 19.3. iltapäivällä alkoi hyvin runsas räntäsade myrskyisässä tuulessa. Päivällä oli koskessa ohijuoksutus. Nämä yhdistämällä riensin kosken partaalle, räpsin 2 tuntia kuvia, lähdin pois ja samalla sadekin loppui. Kotona näin, että kuvat olivat juuri sellaisia kuin oletinkin ja ajattelinkin, eli fantasialuokkaa. 1,5 vr.kuluttua oli lähtö viikoksi Saariselälle hiihtelemään, mutta päätin jo että niistä on tehtävä näyttely, vaikka en ennen ollut hetkeäkään sellaista ajatellut.
     Lapista tultuani selasin kaikki kelvolliset Vuoksi -kuvat. Liki 100 kuvasta teetin Ifolorilla kuvakirjan, menin sen kanssa kaupunginjohtaja Lintusen pakeille, joka suorastaan innostui asiasta.
     Samalta istumalta sovimme, että näyttely tehdään, kaupunki maksaa ja saa paperikuvat omistukseensa. Moni-ilmeinen VUOKSI -näyttely oli esillä kaupungin talvipuutarhassa 17.11 -4.12. 2014.
     Ensimmäisenä toimenaan kuvien suhteen kaupunki vei vierailulahjana yhden kuvan rajan taakse Svetogorskiin ja loput ainakin aluksi kaupungin kouluihin.
     Lisäksi monen kuukauden neuvottelujen/jahkailujen tuloksena samoista aiheista on sovittu kaupungin ja Fortumin yhteistoimituksena ja kustantama, näyttelyn niminen kuvateos. Kirjan koostaminen saatiin valmiiksi ja painatus valmistunee vuoden 2015 alussa.
    Loppujen lopuksi kirja valmistui vasta kesäkuun puolivälissä ja julkistus Imatran Kaupunkipuron avaisissa.

    Tavallaan, hauska juttu että Imaralla ilmestyvät 2 sanomalehteä jostain syystä osoittivat kirjan sisällölle "EVVK". 
     Kumpikaan ei nähnyt sisällöstä tarvetta virkkaa yhtään mitään.
No se on lehtien oma asia. Lukijaa tällainen torjunta ei ainakaan palvele. Tosiasiahan kuitenkin on, että Imatran kaupunkia ei olisi ilman Vuoksea, eikä siitä ennen ole kuvakirjaa tehty. Kyllä se sen ansaitsi.
Vähän myöhemmin tuo asia korjaantui.
  

                                             "MINUN IMMALANI"

   Tämä jäi suunnitellusti viimeiseksi yksityisnäyttelykseni. Kuvat on Immalanjärvestä vuosikymmenien ajalta, mutta enimmäkseen lähivuosilta ja uusimmat vuodelta 2016 jolloin näyttely oli esillä Imatran pääkirjaston käytävägalleriassa. Esityksen jälkeen lahjoitin koko työn Immalan-Vuoksi -nimiselle, talkootyöllä järveä hoitavalle järjestölle, johon olin vain vähän ennen hyvän sattuman kautta tutustunut. Yhden Varpaanlahdesta ottamani kuvan annoin rajavartiostolle. Vähän siksi kun vartiostolla on siellä kuvaushöysteenä kesänviettopaikka, jonka hirsiseinälle toivoin kuvan laitettavan. Pikku vihjeenä: voisin sen mielelläni siellä vaikka nähdäkin..

 

Pääharrastuksen renki- lehtiavustus

    Valokuvailu ei kuitenkaan ollut ainut villitys joka tarttui tultuani Sulkavan Partalansaaresta Imatralle. Suunnilleen samaan aikaan ja samalla innolla kiinnostuin kynänkäytöstä.

 

   


©2017 Reino Pelkosen kotisivut - suntuubi.com